Pääsin OKL:ään, sinnehän niin kovasti halusin. Itse opiskelupaikka on loistava asia, vuosikurssillani on paljon fiksuja ja kivoja ihmisiä, opettajatkin ovat pääsääntöisesti kivoja..Mutta kyllä tässä loppuu tunnit vuorokaudesta, päivät viikosta ja se pienikin ripaus kärsivällisyyttä, jota minulle on suotu, on ehkä pahimmassa koetuksessa ikinä.
Huomenna on viimeinen peruspraktikumpäivä, siis ensimmäinen harjoittelu "kentällä" (päiväkodissa) loppuu. Harjoittelu on vaatinut paljon. Jo aamuherätykset ovat olleet erittäin haasteellisia unettomuudesta kärsivälle ihmiselle. Vaikka päiväkodin henkilökunta sekä lapset ovatkin melkeinpä liiankin mukavia, niin silti harjoittelun pohjalta tehtävä portfolio, havainnointitehtävät jne. painavat mieltä ja ahdistavat.
Huomasin "ilokseni", että kun huomenna päivä eskareiden kanssa loppuu, pitääkin lähteä samantien kouluun luennolle. Ja ylihuominen on vielä innostavampi, opiskelua 8:15-19:45. Tiedän ilman kohtuuttomia päiviäkin jo kohtuuttomien tehtävien ja portfolioiden kanssa kamppaillessani, että opiskelen akateemisesti yliopistossa. Haaveeni yliopisto-opiskelusta on nyt todellisuutta ja arkeani, mutta se on kärsinyt pahan inflaation ja muuttumassa painajaismaiseksi burn outiksi ja lyyhistymiseksi. Tuntuu, ettei enää ehdi hengittää rauhassa. Deadlinet painaa päälle ja on huono omatunto, kun raskaan päivän jälkeen ei vaan jaksa lukea tai/ja kirjoittaa puhtaaksi tehtäviä tai miettiä essetä tms.
En kadu hetkeäkään sitä, että opiskelen alaa. Olen vain totaalisen poikki. Miten ja missä välissä tässä voisi kerätä voimia tai hoitaa muuta kuin opiskelijaelämäänsä? Ei kai yliopiston pitäisi olla näin orjuuttava ja tappava? Miksi jokainen kurssi on sen opettajan mielestä juuri niin tärkeä, että siitä pitää tehdä kohtuuttoman monta laajaa tehtävää "omalla ajalla", jota ei edes ole? Miksi jokainen arkinen sanakin pitää vääntää tieteelliseen muotoon? Miten joku voi olettaa, että opiskelijat jaksavat mitään?
